Pasi Tapani Järviö
Olen varhaiskeski-ikäinen mies, joka asuu peltojen ympäröimässä asutuskeskittymässä nimeltä Orimattila. Olen siis lähtökohtaisesti tuomittu epäonnistumaan operaatiossani työllistyä media-alalle, joka on työympäristönä aiempia haalarihommia palkitsevampi, mutta monella tavalla etenkin mentaalipuolella haastavampi. Siksi olenkin pohtinut usein, olenko koskaan siihen leikkiin täysin valmis?
Olenhan liian vanha ymmärtämään nuorten somekäyttäytymistä ja liian nuori facebookkia hallitsevan ikäpolven aivoituksiin. Tämä ei välttämättä ole huono asia sillä olen huomannut, että "anteeksi maalaisuuteni, mutta..."-tyylinen näkökulma tuo moneen jumiutuneeseen keskusteluun täysin uuden käsiparin, josta solmu lähteekin pikku hiljaa purkautumaan. Maalaisuuteni onkin enemmän näkökulma, kuin todellinen puoli itsestäni, sillä kumarran asfalttiteiden ja julkisenliikenteen suuntaan. Vaikka en lehmiä osaa lypsää, pieni talikkoa heiluttava juntti sisälläni asuu, sitä on tosin välillä vaikea nähdä muodikkaan ulkokuoreni läpi, mutta siellä se on heittämässä lantaa visioideni kasvualustaksi.
Bussikuskin poikana valmistin itseni kohden aikuisuutta käymällä ammattikoulussa autonkuljettaja puolen. Jotta raskaskalusto pysyy hallinnassa kriisin vallitessa, menin armeijaan kuljetuspuolelle. Kun sitten lähdin hakemaan töitä reservin ratsumiehenä, oli luonnollista, että ensimmäinen työpaikkani oli kynttilätehtaalla. Lukuisien eri mittaisten varasto-ja kuljetusalan töiden jälkeen löysin itseni linja-autoja valmistavan tehtaan palkkalistoilta. Tuosta tehtaasta muodostui eräänlainen tienristeys elämäni seikkailuille. Paikka jonne tuhlaajapoika voi palata nuolemaan haavojaan ja hakemaan lisä intoa uusille yrityksille valloittaa maailma.
Tuo tehdas antoi myös aikanaan sysäyksen myydä kaksioni Lahdesta ja muuttaa vuokralle iloiseen itä-Helsinkiin tuntemattoman nuoren neidon kämppäkaveriksi. Olin pitkään haaveillut radio-alasta, joten jätin linja-autot ja aloitin opiskelut Laajasalon opistolla. Vuosi antoi minulle erittäin paljon kaikkea sellaista mitä en edes kuvitellut saavani, mutta ei sitä mitä toivoin saavani, eli alan töitä. Sain paljon asioita joita ei rahalla voi mitata, sain uusia oikeita ystäviä, sain oppia ja vapauden kokeilla lähes mitä vain audioon ja videoon liittyen sekä sain upean kokemuksen työharjoittelun myötä Radio Rockilla. Sain koulusta myös yhden asian jonka voi mitata rahalla, nimittäin 50 euron stipendin.
Useiden erilaisten vaiheiluiden, taas tovin linja-auto tehtaalla työskentelyn, muuttojen ja parisuhteen myötä olen tässä. Vaikka valmistuin koulusta jo yli vuosi sitten, koen, että vasta nyt voin vastata selkä suorassa olevani valmis. Isompi kysymys onkin, onko media-alalla työntekijöiden palkkaamisesta vastaavat ihmiset valmiita minuun?
Olenhan liian vanha ymmärtämään nuorten somekäyttäytymistä ja liian nuori facebookkia hallitsevan ikäpolven aivoituksiin. Tämä ei välttämättä ole huono asia sillä olen huomannut, että "anteeksi maalaisuuteni, mutta..."-tyylinen näkökulma tuo moneen jumiutuneeseen keskusteluun täysin uuden käsiparin, josta solmu lähteekin pikku hiljaa purkautumaan. Maalaisuuteni onkin enemmän näkökulma, kuin todellinen puoli itsestäni, sillä kumarran asfalttiteiden ja julkisenliikenteen suuntaan. Vaikka en lehmiä osaa lypsää, pieni talikkoa heiluttava juntti sisälläni asuu, sitä on tosin välillä vaikea nähdä muodikkaan ulkokuoreni läpi, mutta siellä se on heittämässä lantaa visioideni kasvualustaksi.
Bussikuskin poikana valmistin itseni kohden aikuisuutta käymällä ammattikoulussa autonkuljettaja puolen. Jotta raskaskalusto pysyy hallinnassa kriisin vallitessa, menin armeijaan kuljetuspuolelle. Kun sitten lähdin hakemaan töitä reservin ratsumiehenä, oli luonnollista, että ensimmäinen työpaikkani oli kynttilätehtaalla. Lukuisien eri mittaisten varasto-ja kuljetusalan töiden jälkeen löysin itseni linja-autoja valmistavan tehtaan palkkalistoilta. Tuosta tehtaasta muodostui eräänlainen tienristeys elämäni seikkailuille. Paikka jonne tuhlaajapoika voi palata nuolemaan haavojaan ja hakemaan lisä intoa uusille yrityksille valloittaa maailma.
Tuo tehdas antoi myös aikanaan sysäyksen myydä kaksioni Lahdesta ja muuttaa vuokralle iloiseen itä-Helsinkiin tuntemattoman nuoren neidon kämppäkaveriksi. Olin pitkään haaveillut radio-alasta, joten jätin linja-autot ja aloitin opiskelut Laajasalon opistolla. Vuosi antoi minulle erittäin paljon kaikkea sellaista mitä en edes kuvitellut saavani, mutta ei sitä mitä toivoin saavani, eli alan töitä. Sain paljon asioita joita ei rahalla voi mitata, sain uusia oikeita ystäviä, sain oppia ja vapauden kokeilla lähes mitä vain audioon ja videoon liittyen sekä sain upean kokemuksen työharjoittelun myötä Radio Rockilla. Sain koulusta myös yhden asian jonka voi mitata rahalla, nimittäin 50 euron stipendin.
Useiden erilaisten vaiheiluiden, taas tovin linja-auto tehtaalla työskentelyn, muuttojen ja parisuhteen myötä olen tässä. Vaikka valmistuin koulusta jo yli vuosi sitten, koen, että vasta nyt voin vastata selkä suorassa olevani valmis. Isompi kysymys onkin, onko media-alalla työntekijöiden palkkaamisesta vastaavat ihmiset valmiita minuun?
Kommentit
Lähetä kommentti